Syksyisenä aamuna

Tänä syksynä olen alkanut kulkea töihin pyörällä. Hieno homma minusta ja monta vuotta aikomista! Tänäkin aamuna laitan pyöräilykypärän päähäni, aivan kuten lapsillekin opetan, ja olen valmis matkaan. Annan kotikujan viedä alaspäin. Aamu on viileä. Nenäni haistaa syksyisen kostean metsän. Vesi nousee silmiini lasketellessani tietä alaspäin. Kääntyessäni maantielle matalalla heräävä aurinko häikäisee silmiäni. Hengitän syvään, voi miten kaunis aamu. Mieleni täyttyy onnellisuudentunteesta.

Huomaan, että kuntoni on kai hieman kohentunut. Ajatukseni lentävät muualla, kuin itse pyöräilyssä ja ajaminenkin tuntuu vaivattomammalta. Ihailen syksyistä maisemaa, kastepisaroita piennarheinikossa ja puiden värikkäitä lehtiä. Mieleeni putkahtaa lastenvirsi Syysylistys: ”keltaiset lehdet ja ruskeat leijuvat maahan kuin untuvat. Herra me kiitämme niistä!” Sanat sopivat tähän hetkeen täydellisesti, mutta itse laulusta en ole koskaan oikein pitänyt. Silti se tänä aamuna nousi mieleeni.

Alan miettiä syitä siihen, miksi en laulusta pidä. Palaan ajassa taaksepäin melkein 30 vuotta. Opiskelin lastenohjaajaksi ja eräs opettajista aloitti syksyiset tuntinsa laulattaen meillä tätä lasten virttä. Ajankohtaan sopiva, mutta kun laulun nimi on Syysylistys ja se lauletaan ilottomasti ja laahaten, niin se sai minut inhoamaan sitä.

Aikaa on nyt kulunut ja kuitenkin tuo laulu tulee mieleeni tänä ihanana syysaamuna. Mielessäni se soi kuitenkin erilaisena. Se soi iloisena, riemukkaana ja lasten laulamana. Tämä Syysylistys aikaan saa uuden merkityksen. Pidän siitä, sillä sitä seuraa ilon läikähdys. Iloitsen alkaneista kerhoista ja LAPSISTA! Hetkessä elämisestä, heidän katseistaan ja hymyistään. Saan tehdä työtä, jolla on merkitystä ja josta pidän.

Saavun kirkon pihaan ja riisun kypärän. Hetken päästä lapset saapuvat kerhoon. Ajattelen, miten tärkeää on se, miten me ääntämme käytämme. Sopiiko se siihen viestiin, minkä haluamme toisille välittää?

Syksyn iloa toivottaen! Krisse Lastenohjaaja