Mistä iloa tekemiseen?

Mistä löytäisin kerran hiukan iloa siihen, mitä teen?

Nämä Siionin virren sanat alkoivat soida mielessäni jokin aika sitten. Ihmisiä tavatessa on usein tullut puhetta siitä, miten viimeisen kahden vuoden ajan elämä on ollut kovin mustaa, korkeintaan harmaan sävyjä.

Ensin tuli korona, joka on tuonut mukanaan monenlaisia elämää rajoittavia asioita. Sitten tuli Ukrainan sota, joka on nostanut pintaan uusia huolia.

Kun tämän lisäksi elämään tule läsnä olevaksi suru, sairaus tai kuolema, voi elämä tuntua niin raskaalta ja toivottamalta, että sitä on mahdotonta kantaa. Mistä löytäisin kerran hiukan iloa siihen, mitä teen?

Surua voi kuvata kuplaksi, joka sulkee sisälleen. Ympärillä arki jatkuu, toiset ihmiset elävät omaa elämäänsä, luonto mukautuu vuodenaikojen vaihteluun. Kuplan sisältä näet tämän kaiken, mutta olet osaton siitä. Sinun todellisuuttasi on vain suru.

Kuoleman surun kuplasta pääsen pappina hetkeksi osalliseksi. Kappelissa jaamme surun yhdessä. Lasi-ikkunan takaa näemme, miten ihmiset vievät värikkäissä tuulipuvuissaan, kaupan mainoskasseissa kynttilöitä omaistensa haudoille tai miten pieni, punainen auto kaartaa hautausmaan hiekkakäytävää. Tuo kaikki tuntuu tapahtuvan niin kovin kaukana.

Kuitenkin nuo kaikki ihmiset, jotka näemme, ovat aikanaan eläneet omassa surun kuplassaan. Ajan myötä kuplan seinät ovat ohentuneet ja lopulta sulaneet, hiljaa ja huomaamattomasti.

Virsi Siionin riittää, kelpaa armosta edes vilaus.

Siionin virsi 42:
https://www.youtube.com/watch?v=l5Fh98TXwrk