Suru yllättää

Se tuli kuin kirkkaalta taivaalta. Yllättäen, vaikka tiesinkin sen päivän joskus koittavan. Ensimmäinen reaktio suruviestiin oli, ettei tämä voi olla totta. Olisiko joku erehtynyt? Varmistettaisiinko vielä, onko hän todellakin kuollut. Onko missään ohjetta, kuinka surusta tulisi kertoa läheisille? Jos kerron suoraan, säikytänkö sanoman vastaanottajan? Voiko asian sanoa jotenkin kiertäen? Nämä kysymykset risteilivät päässäni, kun mietin, miten läheisilleni asiasta kerron. Tehtävä oli itselleni uusi. Ei minun aiemmin ollut tarvinnut tällaisesta huolehtia. Sydän kipeänä kerroin viestiä ”Minulla on suru-uutisia…”. Vastaanottajat reagoivat jokainen omalla tavallaan. Yksi purskahti heti lohduttomaan itkuun, toinen alkoi kysellä asiasta perusteellisesti. Jokainen omalla tavallaan otti viestin vastaan. Hiljaa toivoin, ettei kukaan läheisistäni joutuisi lukemaan viestiä somesta.

Kokoonnuimme yhteen miettimään, kuinka järjestäisimme asiat. Olisimmeko saaneet kokoontua? Miten olisimme voineet ilman kokoontumista hoitaa asioita? Olisimmeko saaneet halata läheisiämme? Etsiä lohtua itsellemme, lohduttaa toista. Kyselimme toisiltamme ”Mitä pitikään seuraavaksi huolehtia?” Saimme jaettua tehtäviä. Joku haki kuolintodistuksen ja toimitti sen seurakuntaan. Meitä on monta sisarusta, emme voineet isolla joukolla mennä arkkua valitsemaan. Korona piti joka asiassa ottaa huomioon. Saimme ohjeistukset matkaan ja kuvaviestien kautta varmistimme valintaamme. Mietimme että menemmekö seurakuntaan käymään, päädyimme kuitenkin ensin soittamaan. Saimmekin puhelimella sovittua paljon asioita. Sähköpostiin saimme vielä listan sovituista asioista. Onneksi. Ajatus katkeili ja muisti ei toiminut. Voisimme lukea uudestaan, mitä on sovittu. Paljon oli vielä järjesteltävää: kuolinilmoitus lehteen, muistotilaisuus… niin sitä ei voinutkaan pitää korona aikana, kotihoitoon ilmoittaminen ja niiden asioiden järjestely, hautajaisiin kukkien tilaaminen, miten saattoikaan olla niin paljon tehtävää?

Sanomakellojen soidessa linnut lauloivat ja aurinko paistoi. Hiljaa kuuntelimme kellojen kumua huhtikuun aamussa. Sisimmässäni vielä ihmettelin, hänkö lähti, eikö palaa enää? Vaitonaisina kävelimme seurakuntamestarin perässä valitsemaan läheisemme viimeistä leposijaa. Mustikanvarpujen alta, männyn juurelta hän saisi viimeisen leposijansa.

Olimme uuden edessä siinäkin, että nyt pitää huolehtia hänestä, joka jäi yksin. Kaikilla meillä lähimmillä on oma työ, perhe ja tehtävät hoidettavana. Ei ole helppoa lisätä siihen vielä yhtä, joka tarvitsee kokopäiväistä huolenpitoa. Sovittelimme vapaita ja lomapäiviä huolehtiaksemme hänestä. Mitenkähän ne vanhukset jaksavat, jotka ovat laitoksissa, kun eivät voi tavata läheisiään?

Kaiken järjestelemisen ja tehtävien keskellä kourii suru sydäntä. Hän, joka on minua elämän alkumetreillä ohjannut, neuvonut, rakastanut ja minusta huolehtinut, on nyt poissa. Ajattelen, että hänen ohjeensa ja neuvonsa kantavat vieläkin. Katson hänen viitoittamaa tietä. Hän kertoi, mistä löytyy lohdutus. Se sanoma soi virressä, jota hän niin monesti lauloi:

”Joka aamu on armo uus, miksi huolta siis kantaa! Varjot väistyy ja vajavuus, Jeesus voimansa antaa.

Kiitos Herran, hän auttaa tiellä, meidän kanssamme nyt ja aina on, tällä suo Isän suosion, rauhan luonansa siellä.

Joka aamu on armo uus, huolet voimme siis heittää. Rangaistuksenkaan ankaruus ei voi armoa peittää. Herran hoidosta kiittäkäämme, kun hän taivasta varten kasvattaa, murheen allakin armahtaa, hänen turviinsa jäämme.

Kaikki entinen katoaa, itkun, riemunkin aiheet, moni arvoitus ratkeaa, uudet alkavat vaiheet. Kohta koittaa jo päivä Herran, se on hänellä yksin tiedossaan. Siksi kiitosta veisaamaan, hänen voitto on kerran!”

Hannele Ollila
Diakonissa