Valoa ja ikävää

Pohjoisen kansa elää valosta. Sitä me ikävöimme ja osaamme odottaa. Taitavasti sinnittelemme talven läpi ja joskus jopa nautimme pakkasesta ja pimeästä ajasta. Mutta kyllä se kärsivällisyyttäkin opettaa. Luonto opettaa. Opettaa luottamaan. Tiedämme, että ikävämme ei ole turhaa. Valo voittaa ja kevät koittaa.

Valon ikävä alkaa nyt hellittää. Aurinkoisimpina päivinä valon huikea määrä saa ihmislapsen silmät sirrilleen. Mutta ikävän tunne saattaa silti korventaa rintaa. Ikävä – se sana minulla on ollut mielessä nyt poikkeusaikana.

Ikävä on monitahoinen sana. - Onpa ikävää! Näin saatamme pukea lohdutuksen ajatuksia kömpelöiksi sanoiksi ystävälle, jolla on huolia ja murheita. Mutta ikävä on muutakin kuin ikäviä, surullisia asioita. Se on kaipausta. Kaipausta jostakin, jonka tietää olevan jossakin ja joka on nyt poissa ulottuviltamme.

Minussa ikävä asuu lujasti. Joka hetki kaipaan jotain. En tiedä, saako kaipaus minut jollain lailla poissaolevaksi käsillä olevasta tilanteesta ja ajasta. Carpe diem –tartu hetkeen! Näinhän meitä usein tsempataan. Pitää osata elää hetkessä.

Millaista ikävää on? On ihmisen ikävää, läheisyyden ja kosketuksen ikävää, vuorovaikutuksen ikävää. Pienten lasten ikävää, puolison ja perheen ikävää. Isän ja äidin ikävää. Kaipausta ja ikävää hyväksytyksi tulemisesta, kelpaamisesta ja riittämisestä. On taivasikävää. Koti-ikävää. Armollisen ja rakastavan, anteeksiantavan Jumalan ikävää. Rukousvastauksen ikävää. Kirkkoikävää. Sanan ikävää. Kaukokaipuuksikin voi ikävää kuvata.

Poikkeusaika on lisännyt monella ikävää rakkaiden luo. Työyhteisöissä on ikävöity työkavereita ja iloittu digimaailman mahdollistavista yhteisistä etäkokouksista. On ollut ikävä toisen kasvoja, ääntä, rohkaisun sanoja, vitsailujakin. On ollut ikävä normaalia aikaa.

”Uutta aikaa autuasta ikävoin jo hartaasti. ” Näin alkaa eräs Siionin virsi. Ja toinen virsi jatkaa: ”Kaipaan korpimatkallani uuden ajan koittavan.” Ikävä ei ole tämän ajan keksintö. Ihminen on aina ollut kaipaava ja ikävöivä.

”Aivan syvällä ihmisyydessä on kaipaus läsnäoloon, hiljainen kaipaus yhteyteen. Meidän ei pidä koskaan unohtaa, että yksinkertainen kaipaus kohti Jumalaa on jo uskon alku.” (Taizé –yhteisön internet-sivulta/ Rukous)

Pääsiäisen tapahtumissa minua puhutteli opetuslasten ikävä. Kaipauksen ja ikävän musertamina he vihdoin päättivät palata normaaliin arkeen, tekemään sitä mitä osasivat. - Minä lähden kalaan, sanoi yksi heistä. - Me tulemme mukaan, toisetkin innostuivat. Ja heidän ikävänsä päättyi ihmettelyyn ja hämmästykseen. Jeesus oli jälleen heidän keskellään. Ikävä muuttui iloksi.

Ehkä meidän kaipuumme ja ikävämme helpottuu tulevina päivinä ainakin hieman. Rakkaan kotimaamme päättäjät ovat luvanneet pandemian aiheuttaman poikkeustilan rajoituksiin helpotusta.

Suhtautukaamme tulevaisuuteen luottavaisella ja rauhallisella mielellä. Jumala tietää niin ilomme kuin ikävämme ja kaipauksemmekin.
Oma ikäväni ja kaipaukseni taitaa tulevana kesänä kuitenkin kasvaa. Jään pois seurakunnan palveluksesta 1.8. 2020 alkaen. Nopeasti vierähti 21 vuotta! Kiitollisin mielin jään ikävöimään ystäviä ja vapaaehtoisia, jotka aina ovat olleet valmiita auttamaan jumalanpalveluksissa, talkoissa, yhteisissä juhlissa ja monenlaisissa tapahtumissa. Jään ikävöimään yhteistä tekemistä, porukalla puuhattuja juhlia, eri-ikäisiä seurakuntalaisia, työyhteisöäni, luottamustehtävissä palvelevia, seurakuntaa ja kirkkoa. Oikeastaan on ihanaa, että on ikävöitävää! Sillä eikö ikävä kerro kiintymyksestä ja rakkaudesta?

Maarit Salmikangas, lähetyssihteeri & lastenohjaaja