Ystävä

Hän astui ovesta sisään ja kysyi, saisiko katsella entistä kotitaloaan. Ilman muuta, totta kai! Lapset lähtivät innokkaasti esittelemään paikkoja. He eivät hoksanneet, että vieraalle joka soppi pihalla oli ennestään hyvinkin tuttua. Siinä katseltiin pihamaata ja tutustuttiin puolin ja toisin. Ensimmäinen vierailu ei ollut kovinkaan pitkä. Vieras ei omasta mielestään halunnut häiritä talonväkeä. Mukavat muistot siitä kuitenkin jäivät.

Tulevina kesinä vierailu toistui. Pieni pyrähdys pihamaalla. Muutama sana vaihdettiin. Talon historia kiinnosti ja sen entisten asukkaiden elämänvaiheet. Niistä kuulimmekin tarinaa. Vieras huomioi aina lapset. Asiaa tuntui olevan puolin ja toisin. Kesän alkaessa, tuli vakiokysymys lapsilta: ”Milloin Asta tulee?”. Siihen en osannut vastata. Melkein joka kesä hän tuli. Sellaisina kesinä kun emme häntä tavanneet, mietimme kovasti mitä hänelle kuuluu.

Vuosien saatossa saimme houkuteltua hänet sisällekin hetkeksi olemaan kanssamme. Ei hän koskaan soittanut etukäteen tulostaan. Hän tuli milloin siivoushetkeen, marjanpuhdistamishetkeen tai muuhun kotoisen askareen hetkeen. Ei hän kauhistellut lasten leikkien jälkiä tai hiekkalaatikolla sotkeentuneita käsiä. Minäkin opin, että tärkeintä ei ole se, onko koti vieraan tullessa tiptop, vaan se että arkisten askareiden keskellä voi pysähtyä vaihtamaan kuulumisia.

Aina lähtiessään hän toivotti meille hyvän Jumalan siunausta elämäämme. Hän starttasi vanhan autonsa ja ajoi mökille, jossa hän lomaansa vietti. Tuosta autosta minulla on hauska muisto. Olimme olleet nuotioillassa. Ystävämmekin oli siellä. Pois lähtiessä kuulimme hänen huutavan peräämme. Palasimme katsomaan. Kuulimme että auton avaimet olivat vahingossa jääneet etupenkille ja ovet olivat lukossa. Toiveista huolimatta vara-avaimet eivät olleet mökillä vaan kaukana kotona. Yön yli mietittyämme päätimme murtautua autoon. Kehittelimme murtovälineet ja onnistuimme avaamaan oven. Tämä muisto hymyilyttää edelleen.

Vielä yli 80-vuotiaana ystävämme ajoi noin viidensadan kilometrin matkan päästäkseen Haapavedelle. Kuuma, helteinen kesäkään ei ollut esteenä. Eikä se, että 80-vuosimallin autossa ei kummoisia tuuletusjärjestelmiä ollut. Mieleeni on jäänyt mökillä vietetyt hetket virsiä ja hengellisiä lauluja laulaen sekä elämän vaiheista keskustellen. Asta kertoi myöhemmin, että näistä hetkistä hän sai voimaa tulevaan talveen ja omaishoitajana toimimiseen. Me saimme näiden keskustelujen kautta kuulla hänen lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Maalasimme silmiimme kuvan kotikylästä ja sen entisistä asukkaista. Sen ajan elämä oli niin erilaista verrattuna tähän päivään. Miten paljon oppimista meillä olikaan. Sen ajan elämä kaikkine puutteineen kosketti. Tyytyväisyyttä tähän päivään ei voi oppia liikaa. Arvostan niitä ikäihmisiä, jotka jakavat muistojaan ja omalta osaltaan avaavat silmiä näkemään tämän ajan hyvinvointia. Mikä rikkaus eri sukupolvien ystävät ovatkaan.

Kun vierailut Haapavedelle ovat harventuneet, puhelinyhteydet ovat lisääntyneet. Viime vuosina olemme soitelleet puolin ja toisin ja kysyneet kuulumisia. On liikuttavaa kuulla, että hän rukoilee joka päivä meidän perheemme puolesta. Sellaista esirukoilijaa me jokainen tarvitsemme. Meidän perheemme muistaa lämmöllä Asta-ystävää ja toivottaa hänelle hyvän Jumalan siunausta ja johdatusta elämäänsä. Terveisiä sinne Helsinkiin!

Hannele