Kotikirkko

Olen asunut lähes koko elämäni kirkon liepeillä. Kotioveltani kirkon ovelle on matkaa 500 metriä. Vanha puukirkko oli vielä lähempänä, kun kotitalosta tuli ohi kulkevalle tielle, näkyi kirkon komea hahmo tien päässä.

Olin juuri teini-iän kynnyksellä, kun Haapaveden puukirkko paloi. Menetys tuntui nuorestakin ihmisestä peruuttamattomalta. Olin jo silloin kiinnostunut historiasta ja vanhoista rakennuksista, ja tuntui musertavalta, että yli 200 vuotta paikallaan seissyt rakennus hävisi olemasta yhdessä yössä.

Palaneesta kirkosta jäi kuitenkin muistoja; kuinka soitin siellä puhallinorkesterin kanssa pikku huilistina, miten joulukirkosta isän kanssa palatessani ärsytti kamala ruuhka kirkossa. Minä olin silloin niin lyhyt, että kasvoni oli ihmisten takamusten kohdalla. Vanhassa kirkossa näin myös ensimmäistä kertaa afrikkalaisen ihmisen, ja muistan, miten ihmetteli pastorin vaaleita kämmeniä muuten täysin tummassa olemuksessa.

Uusi kirkko valmistui aikanaan, ja olihan betonin vaaleuteen ja viileyteen totuttelemista entisten jykevien hirsiseinien sijaan.

Uusi kirkko ei ollut kymmentäkään vuotta vanha, kun minut ja puolisoni vihittiin avioon talvisena helmikuisena päivänä. Seistessäni nuorena morsiamena vanhan vihkiryijyn päällä uudehkossa kirkossa, oli rakennus jo lunastamassa paikkaansa kotikirkokseni.

Olen päässyt osallistumaan kotikirkon elämään muun muassa soittamalla eri kokoonpanoissa ja muutaman kerran myös laulamalla kuorossa useammassakin messussa. Kaikki lapseni on konfirmoitu tässä kirkossa. Ja ne lukuisaakin lukuisemmat konsertit, joissa olen suurena musiikin ystävänä istunut Haapaveden kirkossa ja ihmetellyt, mikä osaton onni minuun kohdistuukaan, kun kotipaikkakunnalla saa nauttia niin suurenmoisesta musiikista.

Olen jutellut useammankin kirkkoon kuulumattoman kanssa heidän perusteluistaan olla kuulumatta kirkkoon. Syyt ovat toki moninaisia, osa paremmin osa huonommin perusteltuja. Uskonto ja uskominen ovat Suomessa hyvin pitkälti yksityisasioita, ja hyvä niin. Uskominen ja kirkkoon kuuluminen eivät myöskään ole yhteismitallisia asioita. Itselleni kirkkoon kuuluminen on eräänlainen kansalaisvelvollisuus. Puuttumatta enempää siihen, miten moninaista työtä seurakunnat ihmisten eteen tekevät, perustelen kirkollisveroni maksamista vaikka sillä, että jo yksistään kirkkorakennukset ovat meidän kaikkien yhteistä kulttuuriperintöä, jota haluan olla mukana ylläpitämässä.

On tilaisuus sitten mikä tahansa, seurakunnan tai muun tahon järjestämä, jo pelkkä kirkkoon astuminen tuo elämään aina pientä juhlaa sekä hiljentymistä ja rauhoittumista arjen keskelle.

Kaisa Vilkuna