Vuoren juurella

Matteuksen evankeliumista 5:1-12

Nähdessään kansanjoukot Jeesus nousi vuorelle. Hän istuutui, ja opetuslapset tulivat hänen luokseen. Silloin hän alkoi puhua ja opetti heitä näin: ”Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta.

Ikäni olen rukoillut. Silti tuntuu, etten oikein osaa. Aina väärät sanat osuvat suuhun tai ne voi tulkita jotenkin aivan väärin. Tai minä tulkitsen ne aivan väärin. Epäilen itseäni. Jos rukoilen väärin, tekeekö se minusta tekopyhän?

Autuaita murheelliset: he saavat lohdutuksen.

Olen mielestäni aina ollut vähään tyytyväinen ihminen. Nuorena ystäväni silti aina sanoivat minulle, että olen kova valittamaan. Olenko kantanut murheita aina harteillani ja tottunut niihin jo niin, etten tiedä paremmasta?

Autuaita kärsivälliset: he perivät maan.

Asioilla on taipumus aina järjestyä, jotenkin. Niin minä aina sanon. Ja niin se on aina ollut. Ei ehkä niin kuin minä haluan, mutta parhaiten päin. Ehkä.

Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano: heidät ravitaan.

Haluan tehdä oikein. Itsekäs mukavuudenhaluni kuitenkin etsii porsaanreikiä. Onneksi saan tukea kun sitä eniten tarvitsen. Onneksi voin toimia salassa, jos en tahdo toiselle antamani avun tulevan julki. Etten vain korottaisi itseäni jalustalle.

Autuaita ne, jotka toisia armahtavat: heidät armahdetaan.

Ihmisiä me olemme. Jos muut kerran pystyvät antamaan minulle anteeksi, miksen minäkin. Jos Jumala kerran antaa minulle kaiken anteeksi, mikä minä olen ketään pitämään tilillä pikkuasioista.

Autuaita puhdassydämiset: he saavat nähdä Jumalan.

Tiedän, miten asioita kuuluisi tehdä. Miten rukoilla. Teen parhaani. Ainakin yritän. Teenkö asioita palvellakseni, vai saadakseni tunnustusta? Rukoilenko puhtaasta rakkaudesta ja halusta olla lähellä Jumalaa, vai teenkö sen ”kaiken varalta”?

Autuaita rauhantekijät: he saavat Jumalan lapsen nimen.

Välttelen riitoja, haen sopua ja rauhaa. Ajaako se aina yleistä hyvää? Joskus taipuminen ja joustaminen sattuu, mutta kuka sitten taipuu, ellei se, joka voi?

Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden vuoksi vainotaan: heidän on taivasten valtakunta.

Minun on pakko luottaa siihen, että Henki ohjaa minua oikeaa tietä ja auttaa minua konfliktienkin hetkellä. Jos omin ansioin yritän puolustaa itseäni ja uskoani, tuntuu että minun on helppo puhua itseni pussiin.

Autuaita olette te, kun teitä minun tähteni herjataan ja vainotaan ja kun teistä valheellisesti puhutaan kaikkea pahaa. Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä palkka, jonka te taivaissa saatte, on suuri. Niinhän vainottiin profeettojakin, jotka elivät ennen teitä.

Siksi seurakunta on minulle niin tärkeä paikka olla ja elää. Tehdä työtä. Löytää merkitystä ja tarkoitusta. Löytää oma paikkani. Vaikka tiedän osaavani, pystyväni ja tietäväni asioita, olen vain ihminen omine inhimillisine ajatuksieni ja puutteineni, vajavainen taidoilta ja tiedoilta. Ja se riittää. Seurakunta on joukko ihmisiä, jotka sukupolvesta toiseen kaipaavat lähelle Jumalaa. Ei kukaan meistä ole parempi toista. Ei kukaan ole saanut varaslähtöä taivastielle. Me saamme kulkea sitä, ja meitä talutetaan koko matka.

Hannamari Kumpusalo
Varhaisnuorisotyönohjaaja